“El camaron que de duerme, se lo lleva la corriente”

Imagen 021

 

Nyt on kielikurssia takana puolitoista viikkoa, eika loppua nay. Aloitin siis viime tiistaina espanjan A1 ryhmassa, jossa kaytettiin kirjaa Etapas 1 ja meininki oli kuin lastentarhassa. Ensimmaisten neljan paivan aikana emme paasseet aakkosia ja kansallisuuksia edemmaksi, ja joka paiva tankattiin talon esineiden nimia semmoiset 4 tuntia. Selasin kurssikirjan lapi, enka siina ollut oikeastaan mitaan uutta. Ajattelin, etta hemmetti, en ma tullut tanne ihan vaan olohuoneen tavaroiden nimia opettelemaan, ja kavin juttelemassa opettajan kanssa ja pyysin siirtoa edistyneempaan ryhmaan. Minua pyydettiin ensin tayttamaan tasotesti, jossa oli sivun verran monivalintakysymyksia ja kaantopuolella kirjallisia kysymyksia (tyyliin esittele itsesi, kerro perheestasi, kuvaile asuinaluettasi). Sain kirjoitettua jokaiseen kohtaan jotain, ja sain kuin sainkin testin lapi ja luvan siirtya A2 ryhmaan.

Seuraavana maanantaina menin sitten rohkeasti kuikuilemaan uuden luokan ovelle ja yritin selittaa tilanteen opettajalle englanniksi. Han kuitenkin vain hymyili, ja pudisti paataan: “En la clase, no hablamos inglés nada. Castellano sólo.” Velo. Laitoin sitten vaan kiltisti osaamani espanjankieliset sanat jarjestykseen (me. cambio mi clase…A 2 a A2. Me llamo… soy de Finlandia…). Opettajalla on ilmeisesti pyhimyksen karsivallisyys, kun se jaksoi kuunnella aidinkielensa raiskausta ja sanoi, etta tere tulemasta vaan.

Tunti menikin sitten aika haipakkaa, kun yritin parhaani mukaan ymmartaa taululle ilmestyvia lauserakenteita ja keskityin siihen varmaan enemman kuin mihinkaan koskaan. Ekan tunnin jalkeen paata alkoi jomottaa ja masu kurni nalasta. Uuden kurssin ongelma tuli selvaksi nopeasti: A1 kurssi ei kuukauden aikana etene kieliopissa preesensia pidemmalle, mutta A2 kurssilla ihmisten oletetaan jo osaavan imperfektin ja perfektin. Whoops. Ensimmaisella tunnilla kasiteltiin mystisia lo-rakenteita ja osa opettajan kiihkeasta espanjankielisesta papatuksesta meni ohi. Ymmarsin kuitenkin missa mentiin ja osasin jopa vastata vuorollani kysymyksiin. Ekan tunnin jalkeen oli kielioppitunnin vuoro, ja tassa vaiheessa odotin sita ihan kauhuissani. Tunti kuitenkin osoittautui kohtalaisen iisiksi, silla kasittelimme persoonapronomineja, jotka olivat tassa vaiheessa jo jotenkuten hallussa. Nyt vain toivon, etta minulla on riittavasti aikaa kerrata A1 kurssin loppuvaiheen asioita ja verbintaivutusta, jotta pysyn karryilla sitten jatkossakin.

Ekan paivan tuntien jalkeen paatin siirtya A2 tasolle, koska se on minulle aidosti vaativa, mutta silti toteutettavissa. Peruskurssilla en kokenut oppivani tarpeeksi, silla ilmeisesti harvat ottavat kyseisen kurssin 20 tuntia viikossa – materiaalia ei tunnu olevan tarpeeksi suhteessa kontaktituntien maaraan ja lisaksi “Elemental”- ja kielioppikurssilla tulee samaa sanastoa kahteen kertaan. Toinen syy vaihtoon oli, etta en oikein tullut toimeen muiden ryhmalaisten kanssa: he eivat kerta kaikkiaan halunneet jutella valitunneilla tai tehda ryhmatoita. Suurin osa ryhmasta oli kiinalaisia, jotka pysyivat tiivisti omassa ryhmassaan ja puhuivat vahan englantia, ja se toinen suomalainen tytto oli aina ihan kauhuissaan kun menin puhumaan sille. Uusi ryhma tuntuu mukavammalta ja yhteista jutunaihetta loytyy helposti. Uuden kurssin kirjoina ovat Bitacora 2, Gramatica 2 ja Aula 2.

Imagen 029

 

Talla hetkella opiskelu tuntuu vahan suossa rampimiselta, mutta ainakin tulee paine opiskella tehokkaammin. Olen vaan semmoinen tyyppi, joka masokistisesti nauttii olla helvetin vaikealla kurssilla – ainakin enemman kuin jumittamisesta peruskurssilla. Haluan kokeilla tata ihan senkin puoleen, etta haluan nahda, miten paljon uutta kielta voi ylipaataan oppia kuukauden aikana ja tama pidentynyt “loma” tuntuu paljon hyodyllisemmalta. Vaikka olen olevinaan lomalla, niin en osaa olla ihan toimettomana kuukauden ajan. Lisaksi tulen olemaan luultavasti elamani ensimmaista kertaa luokassa se, joka ei ihan pysy karrylla, ja jolle pitaa toistaa ohjeet pariinkiin kertaan – ego laitetaan matalaksi kahdesti paivassa, mika on kai ihan hyvaa persoonan kehittamista sekin. Ainoa kaantopuoli tassa on, etta vaikeampi kurssi merkitsee enemman opiskelua ja vahemman turistina hengailua ja chillausta Barcelonassa, mutta kylla sita ehtii pahantekookin kun vaan tahtoa loytyy 😉

Imagen 028

Tammoinen tilanpaivitys talla kertaa. Wish me luck! Jatkoa seuraa parin paivan paasta, jos olen viela elossa sanatestin jalkeen…

Elamisen opettelua

Imagen 008

 

Uusi kaupunki, uudet kujeet. Tama viikko on ollut aikas hektinen: viisi tuntia espanjaa koululla, kaupungin ihmettelya ja uusiin ihmisiin tutustumista. Koska suuntavaistoni on kaytannossa olematon, on kartta edelleen kadenjatkeena kun etsin vahan syrjemmassa olevia paikkoja, mutta metroverkostoa olen sentaan jo oppinut navigoimaan. Kuljen metrolla paivittain asunnolta koululle, ja se on tahan asti toiminut oikein hyvin. Barcelonassa on myos kaupungin oma bicing- systeemi (samankaltainen kuin kaupunkipyorat Helsingissa), mutta vuosittainen jasenmaksu olisi 54 euroa ja suosituilta paikoilta vapaita pyoria ja palautuspisteita on hankala loytaa.

Parin paivan netissa surffaamisen jalkeen loysin kimppakampan L’Eixamplen alueelta, joka kohtuu lahella keskustaa, siina Sagrada Familian lahella, ja julkisilla tietenkin paasee kulkemaan. Olen ecuadorilais-japanilaisen pariskunnan alivuokralaisena kivassa kolmiossa, jossa mulla on oma ikkunallinen huone. Lukaali kustansi vain 260euroa vajaalta kuukaudelta, joten ihan hyva diili nain tilapaisasunnoksi. Ensin ajattelin olla hostelleissa koko ajan, mutta viiden paivan karvistelyn jalkeen tulin toisiin ajatuksiin. Kamppikset ovat oikein mukavia, ja mies puhuu hyvaa englantia ja nainen auttavasti espanjaa ja englantia. Japanittaren kanssa olen hablannut hyvin puutteellisella espanjallani, ja miehen kanssa puhun yleensa englantia tai kysyn neuvoa kielioppiasioissa. Emme tosin nae usein, silla olen paivat koululla ja he ovat illat toissa tai opiskelemassa. Alue on kanssa kiva ja rauhallinen, joten illallakin uskaltaa liikuskella ympariinsa. Kaltaisiani valkonaamoja alueella ei tosin paljoa nay, joten taidan olla se ‘whitest kid in the block’.

Imagen 025

Imagen 030

 

Elama taalla on kovin hektista, mutta hyvalla tavalla. Ihmiset tuntuvat olevan jatkuvasti liikekannalla ja kadut ovat taynna elamaa myohaan yohon. Ihmiset heraavat aikaisin, paivat ovat pitkia ja lampimat yot viela pidempia. Tyopaivat ovat tosiaan pitkia: yksi tapaamani unkarilainen arkkitehti menee toihin joka paiva klo 9 ja paasee kotiin vasta kuuden aikoihin. Tama selittyy silla, etta tyopaivaan kuuluu parin tunnin siesta, jonka ajaksi putiikki laittaa lapun luukulle ja kaikki lahtevat pitkalle lounaalle tyokavereidensa kanssa. Takalaiset eivat tosiaan paljon kotona viihdy – elama on ulkona ihmisten parissa, kadulla. Duunin jalkeen kaydaan tapaksilla ja lasillisella, ja illalliselle mennaan vasta yhdeksan-kymmenen aikaan illalla. Klubeille ei kukaan ehdi ennen yhta-kahta aamuyosta, ja monet paikat ovat auki klo 06 asti. Stereotypia tai ei, mutta meininki on paljon sosiaalisempaa kuin Pohjois-Euroopassa – kaikki tehdaan porukalla, ja tuttujen kanssa puhuessa kadet viuhovat ja puolituttujakin halataan tai suukotetaan kahdesti kummallekin poskelle. On siina sitten tallaiselle perusjayhalle suomalaiselle opettelemista 😀

Placa del Rei

 

Sitten viela sananen paikallisesta juomakulttuurista: eivat nama raukat osaa kannata. Luulin taman puheen “sivistyneesta valimeren juomakulttuurista” olevan vain raittiusliikkeen propagandaa, mutta laajahkon empiirisen tutkimuksen jalkeen on pakko myontaa, etta nain on nareet. Taalla yleisena normina on nauttia lasi tai kaksi viinia tai olutta, yleensa ruokajuomana, mutta ei humaltumiseen asti. Selkeasti juovuksissa olemista pidetaan nolona, ja kadulla olen nahnyt hoippuvan tai meteloivan vain ne surullisenkuuluisat brittiporukat ja suomalaiset terassihait. Espanjalainen sita vastoin hallitsee iltapaivatissuttelun jalon taidon. Baarissaa tai kahvilassa juomat tulevat pienissa laseissa ja kylkiaisena on yleensa tapas, tosin turistialueilla tastakin hyvista pitaa maksaa extraa. Ja kokemuksen syvalla rinta-aanella voin sanoa, etta kannattaa pitaytya siina pienessa lasissa. Kun toisena paivanani taalla rantauduin terassin varjoon, tein sen virheen, etta pyysin “cerveza grande” ja eteeni kiikutettiin semmoinen saksalaistyylinen parin litran kolpakko. No tekevalle sattuu 😀

Imagen 015

Imagen 012

 

Uuteen kaupunkiin muuttaessa on tosiaan aluksi vaikea tutustua uusiin ihmisiin, kun paikan paalla ei aluksi tunne ketaan, eika paikallinen kielikaan viela oikein suju. Yksi hyva tapa tavata seka paikallisia etta toisia ulkkareita on kayda couch surfing- tapaamisissa. Ainakin taalla Barcelonassa on jotain mehukekkereita pari kertaa viikossa, joten sinne sekaan vaan. Homman ideana on tosiaan language exchange, eli valilla englanniksi ja valilla espanjaksi. Nyt on ainakin perusfraasit hyvin hallussa, kun niita saa toistella oikealle ja vasemmalle. Kansainvalisiin happeningeihin kannattaa tuppautua siksikin, etta toisten ulkkareiden kanssa jutellessa tuppaa loytyvat hyvin jutunjuurta, kun kumpikin on suunnilleen samassa elamantilanteessa ja kauemmin maassa olevilta voi udella kaytannon neuvoja. Tapaamisissa on meininki valilla kuin karjamarkkinoilla, mutta on siella ihan hyviakin tyyppeja tullut vastaan 🙂

Mari Bella

Mari Bella

Reissaamisesta

Ulkona jyrisee kunnon ukonilma, joten nyt on hyva sauma purkaa vahan muistikirjaan kertyneita hajatelmia. Piti ihan kalenterista tarkastaa, etta mika paiva nyt oikein on kun aika tuntuu kayttaytyvan matkalla eri tavoin kun kotona mollottaessa: Tuntuu samaan aikaan silta, etta aika kuluu jotenkin hirvean nopeasti, mutta silti naihin viiteen paivaan on mahtunut sita sun tata. Synapsit vaan venyy ja paukkuu, kun tunnilla istuessa ja kaupungilla kulkiessa imee kaaliinsa uusia sanoja ja nakee kaikkea uutta ja jannaa.

Tajusin vasta Barcelonan koneessa nokottaessani ja selaillessani istuimen takaosasta loytyvaa kuivakkaa lehtista, etta tama tulisi olemaan ensimmainen pidempi matka, jolle lahdin ihan keskenani. Olen aikaisemmin toki muuttanut asumaan ja opiskelemaan Skotlantiin, ja kaynyt lyhyemmilla kaupunkipyrahdyksilla Edinburgissa ja Glasgowssa, mutta minusta tuntui silti silta, etta olin lahdossa kohti tuntematonta. Matkaan viela lahdin hyvin pienilla etukateisvalmisteluilla: varasin kielikurssin ja ekan kolmen yon hostellin, laitoin rinkan selkaan ja lahin menee.

Tanaan oli siis kunnon ukkosmyrsky, ja kaytin iltapaivan hostellin avoimella porchilla hengailuun, espanjan kertaamiseen ja turhanpaivaisten juttujen kelailuun. Placa del Rei:n aukiolla pulleanturpeita turisteja ja niiden suvereeneja ukottajia katsellessani paadyin miettimaan, mika matkailussa ylipaataan kiehtoo. Mita mielta siina on, kun kaikki nama ihmiset raahaavat lihapukunsa pallon toiselle puolelle vain tehdakseen niita samoja juttuja, mita kotimaassakin: syoda, juoda, naida, ostaa kapitalistisia hyodykkeita ja ihailla hengentuotoksiaan kameran naytolta. No jos se matkailu jaa talle tasolle, niin ei siina mun mielesta paljon mielta olekaan. Mutta jokainen taaplaa tyylillaan.

Mulle matkailun ilo on kuitenkin sen tuomissa haasteissa. Kotimaassa arkipaivaiset toimitukset, kuten sustenanssin metsastys tai postissa asiointi transformoituvat esteradaksi, joka vuoroi ihmetyttaa, ilahduttaa tai vituttaa. Joka tapauksessa aktivoi otsalohkoa. Matkailu on vahan niin kuin vuorikiipeilya, jossa korkeassa ilmanalassa oleilu saa kehon skarppaamaan ja punasolujen tuotannon tekemaan ylityotunteja; Ulkomailla ahmelointi saa itse jokaisen teroittamaan sosiaalisia supliikkejaan ja poliittista suuntavaistoaan, joilla voi sitten briljeerata rakkaan koto-Suomen armottomissa loskakeleissa tai lahi-Siwan kassan sieluttoman katseen edessa.

Toisaalta matkailu velvoittaa. Toiselle manteelle tsimbailu lentsikalla tai junalla, palloa ristiinrastiin sukkelointi tulee maapallolle kohtalaisen kalliiksi. Jokainen lentomaili kerryttaa paitsi lentolafkan kultapossukerhon pistesaldoa myos sun hiilijalanjalkea. Ja vaikka meidan pullamossosukupolven voikin olla sita vaikeaa uskoa, ei kaikilla ole resursseja tai mahdollisuutta lahtea reppu selassa Kaakkois-Aasiaan vuodeksi etsimaan tai kadottamaan itseaan, tai suorittamaan paikallisen kobraviinan vuosittainen laatukontrolli. Vain osa ihmiskunnasta paasee koskaan kaymaan maansa rajojen ulkopuolella.

Nykyinen matkailutrendi tuntuu keskittymaan matkailuun itsearvona, eika sen merkitysta tai hyodyllisyytta ihmeemmin kyseenalaisteta. Matkailu itsessaan on kaikkea muuta kuin haastavaa; siita on tehty ihan saatanan helppoa. Kiitos internetin ihmeen, perusreissulogistiikan saa kuntoon parhaimmillaan alle vartissa: lennon ja majoitus ovat parin klikkauksen paassa, ja paalle voi viela ottaa vakuutuksenkin, jos viela jannittaa. Sosiaalisille tai uusavuttomille yksiloille on nettifoorumeita, joiden keskusteluista saa ideoita tai toteuttaa jonkun toisen unelman. Helsingista Pekingiin paasee reilussa kymmessa tunnissa – matka, joka viela sata vuotta sitten olisi vienyt kuukauksia. Kuin vastaiskuna talle vapauden ylitarjonnalle monet tonnitallaajat pyhittavat suhteettoman paljon miestyotunteja eri lentoreittien vertailuun ja ovat valmiita kykkimaan pitkia aikoja lentokentilla vain jotta paasisivat entista pidemmalle entista halvemmalla. Matkustelusta kiksinsa saavat elintaso-travellerit suuntaavat kyltimattoman katseensa entista kaukaisempiin sfaareihin ja turisteilta koskemattomiin rajapaikkoihin, joiden asukkaat valkonaaman bongatessaan vilpittomasti ihmettelevat, miksi helvetissa joku maksaisi sinne tulosta. Kaikkein hellyttavimpia kuitenkin ovat pakkaamisen pioneerit, ns. grammanviilaajat, jotka perehtyvat materiansa karsimiseen repusta ihailtavalla antaumuksella: repun sisalto suunnitellaan viikkoja etukateen ja listataan militaristisella tarkkuudella (usein niilla edella mainituilla internet-palstoilla) aivan kuin edessa olisi tutkimusretki kartoittamattomiin viidakkoihin, eika parin viikon rumpuaminen ennen tuntemattomissa metropoleissa.

Parhaimmillaan matkailu on itsensa tietoisesti asettamista uuteen tilanteeseen ja ymparistoon uskoen, etta kaikesta kylla selviaa – jollei taidolla, niin ainakin moukan tuurilla. Matkailu voi haastaa ja kehittaa ihmista ja opettaa yhden jos toisenkin asian maailmasta, mutta se ei tapahdu automaattisesti. Pelkastaan itsensa toiseen maailmankolkkaan roudaaminen ei paranna kielitaitoa merkittavasti, saa aikaa akkivalaistumista tai pelasta rakoilevaa parisuhdetta. Matkalle lahtiessa ja siella tien paalla ollessa on tarkeaa valmistautua (henkinen pakkaus) ja kasitella matkakokemuksia, jotta matkasta saisi enemman irti.

Huh huh, tulipas vuodatusta. Ensi jaksossa: Lisaa tuosta matkailuaiheesta, kuulumisia kielikurssilta seka toivottavasti niita vitun kuviakin. ¡Adíos!

 

 

 

 

Parin ekan koulupaivan jalkeen

Escuela Mediterraneo

No niin, nyt asiaan.

Ennen Barcelonaan lahtoa otin selkoa useammista espanjan kielikursseista alueella, mutta useat paikat olivat ihan riistohintaisia. Pitkan aprikoinnin jalkeen paadyin rekisteroitymaan kurssille Escuela Mediterraneossa, joka oli vertailemistani paikoista se edullisin. Valkkasin tietenkin sen tykimman intensiivikurssin mita listalta loytyi (20t per viikko, kuukauden kurssi), mika kustansi 440e. Hintaan sisaltyi yksi kirja, mutta paikan paalla ostattivat viela toisen kielioppia varten.

Kyseisella opinahjolla on nettisivut ja sielta vastattiin lahettamaani sahkopostiin saman paivan aikana, mutta en ainakaan netista loytanyt siita arvosteluita tai kommentteja. Ennen lahtoa alkoi sitten vahan kuumottamaan, kun sain kurssin maksettua netin kautta, eika sielta tullutkaan heti lisatietoa tai kurssiaikataulua, vaikka semmoista pyysin. Tuona aikana mielessani luonnollisesti ehti kayda kaikki pahimmat skenaariot, alkaen siita, etta maksu ei mennyt perille, tai korttitiedot nyysittiin tai koko koulua ei ole olemassa. Viiden paivan paasta laitoin uuden postillan koulun suuntaan, johon sain ytimekkaan vastauksen: kurssi alkaa tiistaina 01.10. klo 09. Be there or be square.

Imagen 003

Ekana paivana siis marssin koululle reppu tanassa ja mieli korkealla parin tunnin unien jalkeen. Koulu kuitenkin loytyi helposti, ja kaikki sujui siella paassa oikein hienosti. Respassa on toissa joku kieliguru – mun uusi henkilokohtainen idoli – jolta taipuu espanja, englanti, ranska ja venaja. Kurssini koostuu kahdesta kahden tunnin oppitunnista joka arkipaiva, ensin kielioppia ja sanastoa ja sitten keskusteluharjoituksia. Kummassakin ryhmassa on noin 8 henkea ja kansallisuuksia on laidasta laitaan: loytyy kiinalaisia, japanilaisia, venalaisia ja britteja. Kolmantena paivana joukkoon liittyi myos hiljainen kalpeanaama, jonka bongasin valittomasti suomalaiseksi. Kylla ne vaan kaikkialle ehtii. Nimet ja kuulumiset olen vaihtanut melkein kaikkien kanssa, mutta enempaan sosiaalistumiseen emme viela ole ehtineet.

Kurssilla on kirjoina Etapas-sarja seka Cuadernos de gramática española (Difusión). Kurssi polkaistiin kaytiin tosi perusjutuilla: ensimmainen tunti tahkottiin lapi aakkosia ja seuraavalla aantamysta. Tuntien painopiste tuntuu olevan kuullunymmartamisella seka keskustelulla. Metodina tuntuu olevan language immersion eli opettaja vaan puhua posottaa espanjaa oppilaille, ja kayttaa mahdollisimman vahan englantia. Opettajat ovat kaikki espanjalaisia, ja oikein innostuneita ja kannustavia.

Opetuksesta taytyy kylla sanoa sen verran, etta kirja ei ole kovin hyvin organisoitu ja tunneilla ei ole viela kayty edes peruskielioppia. Parin viikon itseopiskelun jalkeen seuraan opetusta helposti ja homma tuntuu edistyvan vahan liian hitaasti, mutta parilta ryhmassa olevilta tuntuu olevan pallo valilla hukassa. Aantamisen hiomiseen kurssi tuntuu kuitenkin oikein hyvalta, silla tunneilla tulee puhuttua jatkuvasti ja uutta sanastoakin karttuu paivittain. Tasta se sitten lahtee.

En kuitenkaan jata kielenoppimista pelkan tunnilla nokottamisen varaan, silla uskon vahvasti koulun ulkopuoliseen oppimiseen, actividad extracurricular. Kaupungilla liikuessa olen ahkerasti hairikoinnyt paikalliselta vaikuttavia ihmisia ja kaynyt kyselemassa hostellin sijaintia ja etta onko se ja se lahella vai kaukana. Ihan kiitettavasti on sonkotys mennyt perille, eli jo nyt voi todeta, etta espanja taipuu paremmin kuin kouluranska. Lisaksi eilen kavin pyorimassa paikallisen couch surfing-porukoiden viikkotapaamisessa ja kielikahvilassa, ja paadyin jutskailemaan useamman natiivin kanssa. Paasin elvistelemaan parilla osaamallani lauseella, opin useamman universaalin ruman sanan ja he mielellaan hablasivat englanninkielentaitoisen turistin kanssa. Mojitosit maistui, ihmiset olivat kauniita ja maailmassa kaikki hyvin 🙂

P.S Yritan saada niita kuviakin laitettua tanne kohtapuoliin, mutta aakkosten umlautit ovat ja pysyvat kateissa. Just deal with it.

PAIVITYS> Whoo kuvia!

 

¡Hola todos!

Toimeton kulttuuriantropologi paatti ryhtya toimelliseksi ja tsimbaili Helsingin aamupakkasista Espanjan maaperalle. Kohteena talla kertaa Barcelona, aikaa reilu kuukausi ja kielitaitoa pyorea nolla. Edessa on siis kuukauden intensiivikurssi Escuela Mediterraneo:ssa, vahavaraista pyorimista uusilla tonteilla, reissukateutta lietsovia herutuskuvia seka karkevaa kirjoittelua paahan putkahtavista aiheista – ainakin kielenopiskelusta ulkomailla, kaupunkikulttuurista seka matkailusta ilmiona. Nailla mennaan.

Talla hetkella taustalla soi:

Cat Empire – Days Like These

Gogol Bordello: Trans-Continental Hustle